Kaksi toisilleen vierasta ihmistä tapaa Tokiossa. Charlotte on Tokiossa kiireisen valokuvaajamiehensä Johnin kanssa. John ei osoita paljoakaan kiinnostusta vaimoaan kohtaan, ja Charlotte viettää suurimman osan ajastaan yksin hotellissa. Siellä hän tapaa näyttelijä Bob Harrisin, joka on Tokiossa tekemässä viskimainosta. Bob on tehnyt erityisen tuottoisan sopimuksen, mutta hän on uupunut ja kyllästynyt koko tilanteeseen – samoin kuin vaimoonsa. Vaimo soittaa Bobille Los Angelesista useita kertoja päivässä kuullakseen Bobin mielipiteen heidän talonsa sisustuksesta. Tyhjyyden tunne painostaa, mutta Charlotten ja Bobin välille syntyy yhtäkkinen yhteenkuuluvuuden tunne keskellä vierasta maailmaa. Yhdessä he tutustuvat Tokioon ja japanilaisten karaoke-mieltymykseen ja yllättäen he löytävät olemassaololle syvemmän merkityksen kuin ennen.

Uskomattoman vaikuttava elokuva. En halua vertailla tätä amerikkalaisversion kanssa sanoen jompaakumpaa paremmaksi, sillä ne ovat hyvin samanlaiset. Eroavaisuudet ovat vahvuuksia molempien kannalta, esim. ohjaajan jälki näkyy teeman painotuksissa. Kaikki näyttelijät ovat molemmissa aivan mykistäviä. Tässä tosin he olivat minulle ennalta tuntemattomia, joten se toki se vaikutti yleisesti kokonaisuuteen(, mutta tämäkin on eroavaisuus, joka on molempien versioiden kannalta positiivinen).Tarina jää mietityttämään ja on niin uskomattoman vahva, vaikuttava ja koskettava.